keskiviikko 20. elokuuta 2008

Sunnuntaiaamu - ethän lopu koskaan?

Sunnuntaiaamut ovat ihania. Ja vaikka viimeksi peitto meinasikin minut syödä, niin silti halusimme Säteen kanssa varmistaa, että tämäkin sunnuntaiaamu vaan jatkuu ja jatkuu. Ai miksikö ne sitten ovat ihania? No tietty siksi, että silloin isukilla ja mamilla yleensä ei ole kiire minnekään ja me pötkötellään yhdessä sängyssä pidempään. Lisäksi tietty haluamme Säteen kanssa pelata ns. varman päälle. Mami on tässä suhteessa helppo nakki. Mä asetun tyynylle ja pidän kiinni toisesta kädestä ja Säde kömpii kainaloon ja pitää kiinni toisesta kädestä. Tulos on varma nakki, mami ei hievahdakaan, vaikka mikä hätä olisi. Isukki onkin sitten vähän vaikeampi juttu, kun hän tuppaa olemaan se levottomampi tapaus. No, keinot on meillä tähänkin, tosin vähän järeämmät kuin mamin kohdalla. Se toimii niin, että Säde parkkeeraa isukin päälle ja minä pidän isukin nenästä kiinni. Jo vain pysyy paikallaan ja joskus jopa nukahtaa uudestaan. Tämän seuraavan tilanteen varmasti arvaattekin. Säde yllättäen taas kyllästyi paikallaan oloon ja sen piti päästä testaamaan mamin tyynyä. Huomautin asiasta ja tein asian selväksi, että jos isukki nyt nousee sängystä, se on Säteen vika. Mutta kyllä me nautimme sunnuntaiaamusta ihan kahdestaankin. Erityisesti tämä viimeisin oli aivan ihana, miksi sunnuntaiaamu on vain kerran viikossa? Seuraavat kuvat kertovat, kuinka me aloitimme sunnuntaiaamun täsmällisellä molemminpuolisella pesuhetkellä. Sain muuten tänä samaisena sunnuntaiaamuna kokea hurjan peiton hyökkäyksen lisäksi myös sen, millainen on tenavan karmea kosto. Siitä sitten taas ensi kerralla.

2 kommenttia:

Päivi kirjoitti...

Näistä kuvista todellakin aistii sunnuntaiaamujen kiirettömyyden: koko perhe yhdessä, yhdessäolo, rakkaus ja läheisyys. Paljon samanlaisia sunnuntaiaamuja teille jokaiselle:)

Kuu-Katjaana kirjoitti...

Oih, söpöä :D