Juhlakausi lähestyy..

.. ja me jäämme perinteisesti myös lomailemaan kirjoitustouhuista. Mami mietti pitkään, miten hän saisi koko laajan lukijakunnan pysymään kuitenkin uskollisena tauosta huolimatta ja päätyi sitten varsinaiseen kuvapläjäykseen. Tällä hän tavoittelee sitä, että teillä riittää moneksi päiväksi ihasteltavaa meidän kuvissa kera meidän moninaisten ilmeiden. Ilmeetkin sen kertovat, että emme todellakaan ole tylsiä ja yksioikoisia kissoja. Näiden kuvien kera halumme toivottaa kaikille neli-, kolmi- ja kaksijalkaisille rakkaille lukijoillemme oikein ihanaa jouluaikaa ja tunnelmallista loppu vuotta! Palataan taas uusien kujeiden kera ensi vuonna.

Venyttely on mun toinen nimi:

Tän parempaa poseerausta ei nyt tipu

Tunnen kyljessäni tuijotuksen:

Tomera tyttö:

Tarviiko selittää - mua väsyttää:

Sinuna pysyisin siellä alhaalla:

Silmät seisoo päässä:

Sfinksi:

Ryhtiä ja korkeutta löytyy:

Puhuiksä mulle vai?

Pahat mielessä:

Osaan mä ottaa rennostikin:

Onpas tylsää:

Odotan käskyjäsi hallitsija:

Mökömisu:

Mä sopeudun ihan kaikkiin olosuhteisiin - vaikka sitten orrella makaamiseen:

Mä nyt vaan olen kaunis, en mä sille mitään voi:

Mä jumaloin mun emoa:

Mä anon....

Mua ihan oikeasti väsyttää:

Minä olen ihan viaton -katseeni:

Maailman lutuisin:

Kyllä mä vielä emolle näytän kaapin paikan...:

Kuka - minäkö?

Katse kaukana horisontissa:

Joku meillä ehtii ihan joka paikkaan:

Ja tota moskaa mä en syö (toim. huom. ja ihan satavarmasti syö, ottaa vahinkoa takaisin siltä 3,5 vuoden nirsoilukaudelta...):

Pikkuemäntä:

Itse emäntä:

Haaveilen öttiäisistä:

Että toi jaksaa esittää:

Arvolle sopivan ylväänä:

Savon kuulumisia

Melkein meinasi kaiken touhun ja tohinan keskellä unohtua kertoa se, että olimme jokunen viikko sitten mummolassa käymässä ja tällä kertaa pidennetyn viikonlopun. Matkat oli tietty sieltä syvältä ja pimeästä, mutta perillä oli taas niin kivaa. Mummo osaa niin hyvin meitä hemmotella (tosin mamilta salaa), mutta toi mami onkin sellainen tiukkapipo.

Perinteisesti minä vietin pitkiä hellittelyhetkiä papan kanssa siinä meidän yhteisessä lempituolissa. Pappa kuulemma niin sanotusti hätistelee muita hänen tuolistaan poiskin, mutta ei hän minua raaskinut ajaa pois. Sen sijaan minä annoin sen verran tilaa, että pappa mahtui mun viereen. Ja kyllä, muistin myös papan hiukset pestä tasaisin väliajoin. Mutta kuten aina ennenkin, niin nytkin annoin myös Säteen tulla välillä tähän tuoliin nokosille. Tällä kertaa keskityin myös sivistämään itseäni, tosin sitä Säde ei voinut ymmärtää, vaan kävi hieman ihmeissään kulmiaan nostamassa, että mitäs siellä lehden välissä luuhaat. Säde sen sijaan sivisti itseään opiskelemalla savolaisten tipupaistien ulkonäköä ja liikeratoja. Taas tuli sen tosi kivan ajan jälkeen mieleen se yksi kysymys, miksi mummolaan on niin kamalan pitkä matka?

Puuttunut pala on paikallaan

Muistattekos tämän jutun melkein kaksi vuotta sitten. Loimme silloin pientä painetta meidän kasvattajakotimme nettisivuille tuossa viidennessa kohdassa. Nyt ei voi muuta todeta, kuin se - että hyvää, ellei parasta todella kannatti odottaa. Tarkkasilmäisimmät ovatkin ehkä huomanneet, että meidän linkkilistassa on se kaikista ylin paikka ollut vapaana - vaan eipä ole enää. Nyt siellä lukee Redcheetah's ja sinne kannattaa todella mennä tutustumaan. Minä haluan Säteen ja mamin kanssa onnittella Ritva-tätiä todella hienoista sivuista ja odotamme kovasti sinne lisäpäivityksiä - ettei paine vaan käy liian hentoiseksi... =)

Sivuilta löytyy mm. tämä kuva pienestä ja maailman lutuisimmasta pikkukisusta - arvaattekos kuka tässä on?

Kissakuvahaaste "oma tila"

Kissakuvahaasteen aiheena on "oma tila" ja kuinka kissat sen toteuttavat. Tämä on yksiselitteinen ja helppo juttu - isukin käsivarsi on minun ja vain minun omaa tilaani. Säde saa katsoa vierestä, mutta ei todellakaan tulla tähän tilaan.

Terveiset söpöläiseltä

Meillä vouhotettiin taas eilinen ilta.. Mami ja isukki kävivät meinaan katsomassa Viola-tyttöstäni hänen uudessa kodissaan ja kovasti isukki yritti saada käynnin jälkeen mamilta vakuutusta, että ei, meille ei tule kolmatta kissaa (ikään kuin Viola nyt olisi ollut "saatavillakaan"). Mutta siis, Viola-neiti oli kasvanut kuulemma ihan hurjasti ja ei ollut todellakaan enää mikään pikkukisu, vaan oikeasti nuori neitokainen. Ja niin suloinen ja ihana kehruukone vieläkin. Mami oli kuulemma yllättäen pusutellut ja halinut tytön ihan ympäriinsä ja kiitos Viola, kyllä mekin saimme terveisesi tuoksujen välityksellä! Ja tuttu veikeyskin on selvästi säilynyt sekä aina valmiina leikkiin -asenne. Mutta kyllä tyttö osaa olla aika hurrrrrja petokin, vai mitäs tästä tuumaatte? Lisää kuvia käynnistä löytyy täältä. Vanhemmat ladyt kuvissa edustavat minun esiäitejäni - ei liene epäselvää, mistä minunkin kauneuteni on periytynyt Geri-emoni sitä vain matkalla lisäten?

Mutta kyllä mami oli tyytyväinen ja onnellinen näkemäänsä. Kyllä vaan pieni tyttö osaa olla iloinen, omiin ihmisiinsä kiintynyt ja reipas, vaikka vastoinkäymisiä on joutunut kohtaamaan enemmän kuin laki sallii yhdelle kannettavaksi. Eipä tuntunut silmän puuttuminen tyttöä haittaavaan ja itsetunnossa ei ainakaan ollut minkään sortin ongelmaa - sen verran tomerasti (=vähät välittäen) otti vastaan vanhempien ladyjen komennusyritykset. Ja kummasti ne vanhemnmatkin ovat nuortuneet ja noikin näkivät sen, kun sukupolvet kirmasivat keskenään isosta ikä- ja arvokkuuserosta huolimatta =) Viola on myös reipas ulkoilija. Siinä missä vanhemmat jo hakeutuivat uunin viereen lämmittelemään, kirmaa Viola vieläkin ulkohäkkiin tasaisin väliajoin tarkistamaan tilanteen.

Kovasti terveisiä meidän reippaalle tytölle!

Asemasotaa

Meillä on joskus tiivis tuijotuskisa siitä, kumpi pääsee ekaksi takan lämpöä lähinnä olevaan pesään. Vielä viime keväänä mä olin ihan ylivoimainen ykkönen, mutta tenava on löytänyt jostain ihan uuden vaihteen ja eipä ole mitenkään varmaa, että mä pääsen ekana tuohon pesään. Tosin tarina jatkuu yleensä sitten niin, että se ekana päässyt toteaa paikan liian hikiseksi alle viidessä minuutissa, hyppää sieltä pois ja samaan aikaan on jo toiseksi jäänyt hypännyt siihen pesään. Tätä rallia jatkamme sitten siihen asti, kunnes takan kuumuus on hiipunut ihanan pehmeäksi lämmöksi ja se on sitten ihan tuuripeliä, kumpi sattuu sillä hetkellä olemaan pesässä. Ja juu ei, noi kuvassa näkyvät muut pesät + pehmustettu puukori eivät ole sama asia kuin juuri takan edessä oleva pesä.

Mutta kyllä mulla on sitten takataskussa sellaiset keinot, joilla kyllä voitan tuijotuskisat - vaikkakin vähän ehkä epäeettisillä keinoilla... Katsokaa nyt tätäkin, kun minä ärähdän, niin kyllä siinä tenavankin korvat heilahtaa siihen malliin, että tuijottaminen loppuu - nih!

Nopeat syö hitaat...

... tai ehkä ennemminkin nopeat jättää hitaat ilman herkkupaloja. Tämän mä sain karvaasti kokea - jälleen kerran. Vaikkakin, mun ruokahalu on kohentunut selvästi leikkauksen jälkeen ja olen oppinut ruuan kerjäämisen jalon taidon, niin silti tämä perusharkitsevuus on vielä jäljellä.

Ja mitä sitten tapahtuikaan? Myös meillä oli kylässä - ns. viimeisellä visiitillä - varsin herkullisen näköinen öttiäinen. Mami oli onnettoman hidas ja ei ehtinyt ikuistamaan sitä tosi asiaa ja FAKTAA, että MINÄ näin sen ennen Sädettä. Kamera on tietenkin mamin käsissä vasta siinä vaiheessa, kun Säde sitä tutkii. Öttiäinen oli kaikkinensa varsin vilkasliikkeinen ja hetkessä oli vaihtanut sijaintiaan jo korin toiselle puolelle - Säde salamana perässä. Mutta sitten - sitten se tapahtui! Öttiäinen pomppas suoraan mun jalkojen juureen ja kas vain - ateria oli siinä kuin tarjottimella. Ja sit, just joo. Jostakin takavasemmalta tulee tuulispää ja nappaa sen herkun mun nenän edestä. Ilme kertokoon mielipiteeni asiasta.... Ja sitten se kehtaa vielä maiskutella. Toivottavasti saa edes mahanpuruja siitä mönkijästä. Kovin on yrittänyt vikistä, että todistusaineiston mukaan hän näki sen ennen minua. Mami, sen kerran kun sitä kameraa olis tarvittu oikeasti, niin et sitten voinut liikkua yhtään nopeammin???