Se oikeasti eka Säteen ulkoilu

Sitten se tapahtui, Säde pääsi ekaa kertaa tutustumaan suuren maailman ihmeisiin. Olihan se suurta ihmettelyä Säteelle... Kaikkea uutta oli niin paljon, että ei se pikkutyttönen oikein osannut mihinkään keskittyä, vaan oli lähinnä rauhallinen ja haki sellaista kokonaiskuvaa ympäristöstä. Aluksi minä tietenkin rohkaisin kovasti Sädettä. Kurkistus laatikon takaa vasemmalle toi esille sen, että naapurissa on iso punainen talo. Ja kurkistus oikealle toi esille sen, että toisessa naapurissa on iso vihreä talo. On tää jännää... Sitten rohkaistuttiin oikeasti jo lähtemään pienelle tutustumisretkelle laatikon suojaisain nurkan luota. Nojoo.. tätä kuvaa en olis tahtonut tänne laittaa, mutta mami oli sinnikäs. Tästähän tulee mieleen lähinnä se, että kaksi vierailevaa somalihäntäistä kissaa kohtaa ensimmäistä kertaa toisensa. Joojoo, mä vähän ylireagoin ja aloin pitää pihaa omana reviirinäni. Sit toi ipana tulee ja alkaa vallata sitä. Äkkiä kyllä muistin, että on tää piha lähes yhtälailla Säteenkin. Osittäin tässä oli sellaista luonteentestaustakin ja ei, Säde ei ole alistuvaa tyyppiä. Siitä mä olen ylpeä!
Sit Säde näki sen... elämänsä ensimmäisen tipusen ja luonnossa. Ikkunan takaa niitä toki on vahdattu, mutta että melkein valjaiden kantomatkan päästä. Siinä unohtui äkkiä emonuhittelut ja katse oli todella tiukka.
Vähän oli vielä hakusessa se, että kuuluuko tipusia jahdata vai pitääkö niille vain ärhennellä. Toistaiseksi Säde tyytyi tuohon jälkimmäiseen. Kaikkinensa siis eka ulkoilukeikka oli oikein onnistunut ja kyllä, ne valjaat unohtui samantien. Kovin pitkäksi aikaa ei ekalla kerralla jääty ulos, kun tuuli oli kuitenkin vielä vähän viileä ja olihan siinä lyhyessäkin kertaa kovasti Säteelle ihmeteltävää.

Kaikille oikein mukavaa ja keväistä vappua, meidän sihteeri on pienellä teknisellä tauolla ja lupasi palata kuulumisten kertomiseen taas reilun viikon päästä.

Valmistautuminen Säteen ensimmäiseen ulkoiluun

Mami ei sitten ottanut opiksi minun ulkoilun harjoittelemisesta. Mä muistan ihan varmasti hänen sanoneen silloin, että parempi olisi ollut laittaa vaan valjaat päälle ja kisuli ulos, niin toinen uusi juttu eli valjaat olis ainakin unohtuneet ja niihin olis opittu kerralla. Näin se on. Muistan itsekin sen, kun ne valjaat nakattiin niskaan sisällä, niin kiukku ja rodeohan siitä syntyi. Mutta ulos päästyä se oli kuin normaalijuttu ja ne valjaat kuului kuvioon ihan itsestään selvyytenä.

Teki sitten puheidensa vastaisesti kuitenkin niin, että puki mun ekat valjaat Säteelle ja sisällä. Yritin kyllä varoittaa, mutta yllättäen ei taas kuunneltu. Tässä on pieni videopätkä Säteen totuttelusta valjaisiin. Kuten näette, niin ensin emon läsnäolo rauhoittaa, mutta kohta ollaan jo niin isoa tyttöä, että tassusta tulee, jos yrittää mennä neuvomaan...


No, loppujen lopuksi hienosti Säde suhtautui valjaisiin, niinhän jokainen lapsestaan ylpeä emo ja mami sanoo. Onneksi sentään toi mami uskoi kerrasta ja seuraavan kerran valjaat puettiin päälle vasta oikeasti ulos mentäessä. Mutta siitä sitten ensi kerralla.

Sisävaljastelun jälkeen maistui sitten kimppaunet kiipeilypuussa ja samalla kerroin Säteelle muutamia perustavaa laatua olevia ohjeita käyttäytymisestä ulkona (kuten kukkapenkki on paras pissapaikka ja naapurissa on kaksi konsulttikollia, joita pitää tasaisin väliajoin käydä kouluttamassa esim. tassulla läimäisten, niin pysyvät ruodussa...).

Onnea matkaan Siiri ja Saaga

Se päivä koitti. Minä ja me tiesimme sen, mutta koville se kuitenkin otti. Nyt me ollaan Säteen kanssa meidän kodin kissalauman edustajia ja vähän se on orpo olo. Tulemme suurella rakkaudella aina muistamaan ensimmäisen pentueeni esikoista ja kuopusta, Siiri-söpöläistä ja Saaga-satumaista. Nyt te saatte levittää sitä kaikkea iloa ja rakkautta uusille omille ihmisillenne ja tulette varmasti viemään ison palan vielä monenmonen ihmisen sydämestä omalla olemuksellanne ja myös niillä niin toisistaan poikkeavilla, mutta kerrassaan hurmaavilla luonteillanne.

Kovasti tassutuksia sekä silityksiä matkaan ja onnea uuteen kotiin Siiri ja Saaga! Meillä on jo nyt kova ikävä teitä kahta ja se ikävä ei ihan heti tule edes helpottamaan ja ikinä se ei katoa kokonaan. Mutta me tiedämme, että teillä on loistava uusi koti ja mikä mahtavaa, te saatte olla kahdestaan jatkossakin. Isukki ja mami totesivat ties kuinka monennen kerran, että jos joku tätä luopumista helpottaa, niin nimenomaan se, että ketään lapsista ei tarvinnut yksin laittaa uuteen elämään. Sinällään luonteva ratkaisu myös sen kannalta, että Siiristä ja Saagasta muotoutui jo meillä ollessa hyvin tiivis parivaljakko, kun taas minä vietin eniten aikaa Säteen kanssa. Mutta kyllä meillä on nyt kova totuttelu uuteen arkeen. Kovasti meno hiljeni ja erityisti Säde on vähän "pallo hukassa", kun kukaan ei olekaan leikkikaverina eikä ole viemässä sitä juuri nyt parasta lelua kesken leikin. Tiedän, että mamin ja isukinkin sydäntä raastaa aamuisin nyt vielä enemmän töihin lähtiessä, kun Säde niillä lautasen kokoisilla silmillään katsoo perään ja kysyy ettekö te kuitenkin voisi jäädä kotiin? Mutta kuten aloitin, niin tämä oli tiedossa. Me kuulemme kuitenkin Siirin ja Saagan touhuista jatkossakin ja tiedämme sen, että heillä on rakastavat uudet ihmisest lähellään ja heillä on todella hyvä olla. Ja he voivat yhdessä jatkaa näitä painimatseja jatkossakin. Viikon 13 kansiokin on avattu kuvagalleriaan. Se onkin sitten viimeinen tätä laatua. Ja kyllä, kuvia on paljon, mutta kai se oli osa tuota luopumisprosessia, jotta saimme ainakin paljon muistoja viimeisiltä yhdessäolon päiviltä. Jatkossa sitten keskitymme enemmän minun ja Säteen touhuihin ja suurta onkin tiedossa, nimittäin Säteen ensimmäinen ulkoilu. Lisäksi mami on luvannut tehdä jokaisesta lapsesta sellaisen oman pidemmän blogipäivityksen, jossa on jokaisen lapsen kuva jokaiselta viikolta aina syntymästä tähän päivään saakka. Se voikin olla hauskaa katsottavaa, miten tenavista kehittyi sellaiset kaunottaret, joita he nyt ovat! Mutta nämä siis näitä tulevien viikkojen/kuukausien päivityksiä. Ja lopuksi vaikka itse sanonkin, niin ylpeä voin olla hienoista lapsistani ja vielä kerran - haikean huokaisun ja erokyynelten siivittämänä - hei-hei Siiri ja Saaga!

Mustavalkoisia tunnelmia

Meillä oli viikonloppuna mustavalkoinen päivä. No, noin niin kuin kuvainnollisesti kuitenkin tällä kertaa. Kuvagalleriaan onkin avattu nyt Mustaa ja valkoista kansio tämän kunniaksi ja tähän ensi makuna jokaisesta tenavasta vähän erilainen mustavalkea kuva. Mä en kuvattavaksi näin suostunut, koska silloin ei upea turkkini olisi päässyt kunnolla oikeuksiinsa...

Se kaikista rakkain

Se kaikista rakkain lelu viime kuukausina on ollut sellainen vaaleansininen karvainen pallo. Mä sain sen aikanaan pienenä tyttönä isukin ja mamin kavereilta ja mäkin olen siitä tykännyt, mutta en ihan niin paljon kuin erityisesti Siiri ja Saaga nyt. Se onkin näkynyt jo monissa kuvissa, erityisesti Saagan jalkapalloharjoituksissa. Mutta on se kumma, kun ei enää osata tehdä sellaisia hiiriä, joissa hännät pysyisi tai sellaisia karvapalloja, jotka kestäisi 12 h vuorokaudessa höykytystä ja suussa kantamista. Tällainen siitä on nyt sitten tullut ja se niin rakas karvapallo on enää pienen säikeen varassa yhtenä kappaleena.. Eikä sitä kyllä enää voi niin palloksikaan sanoa. Mami toi meille uuden vastaavaan, mutta ehkä sekin sitten vajaan kahden vuoden päästä kelpaa niin kuin tämäkin.

Meillä on kuulkaa monet "itkut" tiristetty, kun tämä rakkain lelu on ollut hetkellisesti hukassa esim. sohvan alla ja mami ei ole ollut riittävästi kartalla ja hakenut sitä sieltä heti pois. Kerran Siiri muuten vei sen ihan oma-aloitteisesti takaisin lelulaatikkoon ja unohti sinne ja siitäkin tuli kamala itku. Mutta kyllä pallo on aiheuttanut monet murinatkin ja monesti on leikitty muitakin leikkejä niin, että tämä karvapallo on yhden leikkijän suussa. Eihän sitä voi maahan laskea, sen voi pian sisko viedä.

Siirin ja Saagan oma pesä on kiva..

Kerroinkin teille jo viimeksi, että meille tuotiin "lainaan" Siirin ja Saagan tuleva uusi pesäkori. Se osoittautui jo mun ekalla ensitestauksella hyvinkin toimivaksi ja tykästyin siihen oitis. Niinhän siinä kävi, että kun peppuni siitä pesästä ylös nostin, niin vakka löysi taas kantensa, niin Siiri ja Saagakin pesänsä.
Hyvin siis osasivat omansa ottaa. Myös he totesivat vähintään yhtä nopeasti, että kiitos, kyllä kelpaa ja kun ekat unet maistui näin makoisalle, niin miksi ei maistuisi jatkossakin.
Säde sen sijaan ei eilen illalla vielä oikein osannut päättää, tykkääkö enemmän Siirin ja Saagan pesästä vai tuosta meidän vanhasta puukopasta, joka meillä on pesän virkaa toimittanut (ja hyvin onkin toimittanut). Näin ollen Säde päätti vähän niinkuin koenukkua molempia ja vielä yhtaikaa.
Nyt tietenkin joku voi heittää kysymyksen ilmaan, että miksikäs Saaga nukkuu tuossa meidän vanhassa, jos uusi oma pesä mukamas nii'in ihana oli.. No siihen löytyy kyllä syy. Siiri meinaan otti aikas rehvakkaan uniasennon ja kuten näette, mäkin jouduin menemään aika pieneen tilaan, jotta Siiri mahtuu oman egonsa kanssa kunnolla nukkumaan.
Mutta kyllä me mahdutaan siihen pesään vähän isommallakin porukalla. Tässä mä olen Säteen ja Siirin kanssa ja noi lievästi tympääntyneet ilmeet johtuu ihan yksinkertaisesti siitä, että takana oli se vierailu siellä piikkitädin luona...

Ja ihan vikaksi kuvaksi tältä kertaa koko perhe koossa taas, ja siis Siirin ja Saagan ihanassa pesässä.

Vaihteeksi vähän kameraan katsomista...

... tai ainakin melkein eli poseerausyrityksiä. Säde näyttää (sille kuvaajan vieressä heiluvalle pellelle....) poseerauksen lomassa myös, miten mallimaailman tyyliin kävellään viehkosti niin, että tassut pysyvät samalla viivalla. Tosin kamera häiritsi sen verran, että vahingossa tassu meni jo yli sen viivan...

Sittena Saaga lupautui esittelemään ihan koko kroppansa, tosin tällä kertaa vain makuuasennossa. Saaga on muuten meidän ylivoimainen pomppumestari, saunanlauteet ovat helppo nakki ilman alimpaa askelmaakin. Ja kun se alin askelma on kahden ylimmän lauteen päällä vinosti, niin sitä voi käyttää näppärästi myös liukumäkenä.
Myös Siiri malttoi olla helten paikallaan, tosin edes mitä erikoisimmat kuvaajan ja avustajan suusta ja leluista lähteneet äänet eivät saaneet Siirin huomioita niin, että hän olisi kameraan katsonut. Noh, täytyy sen verran rehellinen olla, että en minäkään siinä hirveästi edesauttanut, että kameraan olis katsottu, vaan sopivasti kutsuin aina lapsiani pois kameran ääreltä...

Lopuksi vielä yhteiskuva! Mami putsasi lehtikoria vanhoista lehdistä ja saman tien lehtikori täyttyikin kissoista. Meille tuotiin eilen muuten tositosi ihana uusi kori, jossa oli ihan ylivetopehmeä tyyny. Mä omin sen uuden korin heti itselleni. Tosin mami höpisi jotakin, että saan (tai mun pitääkin) nyt vain lainata sitä, mutta se on jatkossa sitten Siirin ja Saagan kori. Hmm... suostunkohan enää luovuttamaan sitä ollenkaan =)
Kuvagalleriaan on avattu myös viikon 12 kuvakansio.

Uniasentoja, osa 2

Uniasennot ovat tavallaan kamalan tylsiä, mutta tavallaan niin ihastuttavan hellyttäviä. Joten jälkimmäisestä johtuen lisää uniasentokuvia aikaisempien jatkoksi. Ensimmäisenä hyvä osoitus siitä, kuinka katit osaavat ottaa isommistaan mallia. Ja ei sen väliä, onko isompi emo vai esim. ihmismami. Tyynythän ovat sitä varten, että pää laitetaan niiden päälle nukkuessa, tämän Siiri on vakaasti sisäistänyt. Lukijoille huomautuksena, että mami ei todellakaan lavastanut kuvaa, vaan kaiken lisäksi Siiri itse kävi kaatamassa tyynyn ja laittoi sen jälkeen pään siihen suloisesti päälle ja ei muuta kuin krooh pyyh. Niin muuten, mitä tulee mallin ottamiseen. Säde kävi testaamassa, miltä lavuaarista suoraan juominen tuntuu, jotta osaisi keskustella asiasta sitten kanssani. Se vaan päättyi vähän - öö - kosteasti, kun Siiri päätti samalla hetkellä kostaa Säteelle kaikki peppupuraisut. Saattaapa olla niin, että seuraavalla kerralla suoraan lavuaarista juodessaan Säde varmistaa ensin selustan... Mamikin sai vähän puuhaa, kun kuivaili kodinhoitohuonetta sen jälkeen.

Ja yllättäen taas lipesin aiheesta. Takaisin näihin lutuisiin unikuviin. Katsokaa nyt toista... kyllä tällä uniasennolla saa ihan kaikki riehumiset anteeksi. Toinen vielä lutuisuutta korostaessaan on vähän pudonnut tyynyn päältäkin pois.

Ja sitten se todistuskappale siitä, mihin koko päivän riehuminen yleensä päättyy. Ei sillä väliä, onko oma tyyny vai ei, tai onko se muhkurainen tai onko vastaavasti joku kummallinen peitto päällä. Ihan kaikki käy. Minkäs sille voi, kun se energia loppuu kuin seinään.

Jääkiekkofanitusta, osa 2

Finaalipelien lähetessä loppuaan myös Saaga innostui pelaamaan mukana. Siiri on tyytynyt vain tuhahtelemaan siihen malliin, että ei me tytöt ruukata tuollaisesta tykätä... Säteen kovaan touhottamiseen verrattuna Saagan katsominen on pääosin sellaista hyvin intensiivistä tuijottamista tyyliin "tahdonvoimalla tuo ukko kaatuu nyt". Kun se ukko katoaa vaihtopenkille, niin Saagan pitää käydä kurkkaamassa telkkarin takaa, minne se oikeasti katosi, sillä hän tarkoitti kyllä vain kaatumista, ei katoamista... Välillä Saagakin kyllä intoutuu ihan lähikontaktiin.
Toisessa jääkiekkokuvassa pyydän kiinnittämään huomiota erityisesti Saagan luotisuoraan häntään... onkohan veressä vainukissaa tms? Molempien osalta veressä on ainakin sitä kuuluisaa mangusti-verta.
Tenavat keksivät muuten viikonloppuna uuden kivan leikin. Se menee niin, että voittaja on se, joka on hypännyt pisimmälle käyttäen isukin poskea ponnahduslautana. Juu, tämä leikki keskittyy nimenomaan yön pimeisiin tunteihin, jolloin lopputuloksen määrittely on mahdollisimman hankalaa ja yleensä koko homma kaatuu siihen, että ponnahduslauta väsyy jatkuviin protestien seurauksena tehtäviin uusintahyppyihin ja katoaa peiton alle....

Viivi on niin onnellinen...

... Viivi pääsi ulkoilemaan. Sig lauloi taannoin vastaavalla sävelellä jostakin Tiinasta ja naimisiin menosta, mutta minulle on tämä ulkoilu nyt viimeinkin toteutunut ja minä olen onnellinen. Tosin, kaikki meinasi mennä päin p:tä ja muodostua katastrofiksi, kun perjantaina huomasimme, että flexi oli sanonut yya-sopimuksen irti. Minä yritin sitä jo aikaisemmin mamille sanoa, että se voi vaikka mennä rikki, kun sitä ei käytetä, mutta yllättäen mua ei taaskaan uskottu. Perjantai-illan ulkoilu jäi siis niin lyhyeen, että siitä kasvoi vain kiukku. Onneksi lauantaina heti aamusta kävivät hakemassa mulle uuden flexin, sellaisen kivan punaisen. Tämä uusi sopiikin paljon paremmin mun valjaisiin, entinen kun oli sellainen oudon sininen. Mutta paljon oli iloa siitä sinisestäkin ja hyvin se palveli. Lauantaina siis pääsin tekemään vähän pidemmän lenkin. Sunnuntain keli taasen oli sitä luokkaa, että en edes yrittänyt tahtoa ulos...

Mutta kylläpä se aurinko tuntui taivaallisen ihanalta, vaikkakin tuuli oli aika kylmä. Onnekseni huomasin, että mikään ei ollut ihan kamalan paljoa ulkona muuttunut ja ei ollut esim. käynyt niin, että joku toinen olis vallannut mun pihan. Niitä ihmeellisiä vieterijalkoja siellä toki oli käynyt vähän liikaakin, mutta pian ne sieltä nyt kaikkoavat.
Pieniä paistejakin näkyi pyrähtelevän, mutta annoin niiden vielä toistaiseksi olla rauhassa, koska nyt oli tärkeämpää tekemistä, nimittäin niiden rakkauskirjeiden etsiminen.
Ja arvatkaa mitä... IHANAA, niitä rakkauskirjeitä löytyi vaikka kuinka paljon! Niitä oli pääosin samoissa paikoissa kuin ennenkin, mutta pari uutta, varsin lupaavan kuuloista, löytyi sellaisista paikoista, joissa niitä ei ennen ollut. Sain siis huokaista helpotuksesta ja todeta, että ei, ei minua olleet kulmakunnan kollit unohtaneet. Vaikka ei niin hyvää, ettei jotain pahaakin. Eräs kirje oli sävyltään vähintäänkin ällöttävä, en mä nyt mitään vaaleanpunaisia prinsessaunelmia kuitenkaan usko, varsinkaan, kun ne tulee siltä yhdeltä tyypiltä, jolla ei ole mitään käytöstapoja...
Voin siis sanoa, että ns. terassikausi on avattu ja tästä on hyvä jatkaa. Kunhan keli vielä oikein lämpiää, niin sitten otetaan toi Sädekin mukaan tutustumaan ison maailman ihmeisiin ihan pihalta käsin.

Läheisyys lämmittää

Olen julkaissut tänne useampiakin ryhmäunikuvia joko koko porukasta tai sitten pelkästään tenavista. Meillä harrastetaan aika paljon myös kaksinnukkumista ja nimenomaan niin, että läheisyys lämmittää, kun oikein kaulakkain ollaan. Alkulämmittelyksi tällainen kuva, jonka hyvällä mielikuvituksella voi määritellä läheisyys lämmittää -kuvaksi. Kyllä siinä oikeasti oli sellaista unentapaistakin nähtävissä, mutta rehellisesti sanoen, kyllä siinä oli vähän nahisteluakin havaittavissa. Lopulta uni kuitenkin vei voiton ja Siiri ja Säde pötköttelivät sulassa sovussa takkatulen äärellä. Sitten huomattavasti "hellyttävämpi" kuva. Meidän sisarhentovalkoinen eli Saaga muistaa aina sekä pestä sisarukset että myös lämmittää heitä nukkuessa. Saaga on sellainen turvanantaja myös. Voisiko Säteen ilme enää autaampi olla? Vaikka ehkä vähän tekisikin mieli näykkäistä Saagaa korvasta, kun siinä niin sopivasti hollilla on, mutta ei sitä voi, parempi on olla kaulakkain rakkaan siskon kanssa.
Sitten Saagan ja minun uninäyte. Hetki tämän kuvan oton jälkeen vaihdoimme muuten paikkoja ja olimme toisinpäin eli Saaga oli alla ja minä päällä. Täytyy sanoa, että vaiheeksi oli ihan kiva olla niin, ettei jäsenet puutuneet siitä, kun joku aina makaa päällä mitä ihmeellisimmissä asennoissa.
Ja lopuksi ihanan parivaljakon Siirin ja Saagan kaulakkain nukkumis -näyte. Aika onnellisen näköiset ilmeet, eikö totta?
Nykyisin lemppariunipaikka yöllä koko meidän nelihenkisellä kissaperheellä on mikäs muu kuin isukin ja mamin sänky. Olemme kaikki yhtenä karvakasana joko jomman kumman jalkojen päällä/välissä tai sitten vähän hajaantuen niin, että pari nukkuu jalkojen päällä ja pari mamin kainalossa. Läheisyys todellakin lämmittää meitä kaikkia, siis ihan kaikkia!

Mitäköhän minun tekee mieleni...

Ette varmastikaan millään arvaa, mitä mun tekee taasen mieli? Mutta mutta, vaikka mitä tekee, niin ei sieltä ulko-ovesta ketään oikeaa tule.. Eipä sillä, kyllä sieltä kaikkia tositosi kivoja ihmisiä tulee. Ja kyllä hekin osaavat ihanasti rapsutella ja silitellä, mutta ei se silti ihan just sitä ole, mitä nyt eniten tarvitsisin.

Ai miten niin jotenkin antautuvaisen näköinen?
Kuka mua oikeasti voisi vastustaa? Tänä aamuna kuulin muuten sulosointuja korvilleni. Mami lupasi, että jos viikonloppuna on lämmintä, niin minä pääsen ulos. Nyt sitten ihan kaikki pitävät peukkuja pystyssä, että viikonloppuna on oikeasti lämmintä ja aurinkoista. Jos näin ei ole, niin sitten on luvassa vihaisen kissan tilitystä alkuviikosta.... Ymmärrän toki, että jos on märkää ja kylmää, niin ei siellä sitten kivaa edes oliskaan, mutta kun olen jo nii'in kauan melkein kiltisti odottanut, että ne valjaat tulis kehiin ja pääsisin tuoksuttelemaan ulos jätettyjä rakkaudenosoituksia ja muita lemmenlurituksia. Niin, koska sieltä ovesta ei ketään sisälle tule, niin kai ne viestit kuitenkin heti siinä ovenpielessä ovat... Ei kai mua ole kaikki maailman ihanat kollipojat jo unohtaneet? Hui, tämä vaihtoehto ei ollut käynytkään vielä mielessä. Nyt sitä aurinkoa, pliis, että pääsen osoittamaan tämän kauhukuvan vääräksi ja voin kertoa, että monta ihanaa rakkausrunoa oli pihalle jätetty.

Meidän "isottelevat" lapset

Mua välillä huvittaa tää tenavien isottelu. Sitä ollaan nii'in isoa kissaa, että ei oikein meinaa samaan huoneeseen aina kaikki mahtua. Ja kun mä yritän pestä, niin karkuun mennään ja kovaa ikään kuin osaisivat jo täydellisesti itsensä pestä. Mutta annas olla, kun vähän vilautan nisää, niin kas, kylläpäs unohtuu kaikki isottelut ja sitä ollaan ihan pikkulapsosia. Maiskutus vaan kuuluu ja kun teen pienen eleen lähteäkseni pois paikalta, niin vikinä ja uikutus kuuluu... anna emo vielä vähän mammaa... Isoja kissoja ollaan, juu'u.. Hih. No, pitäähän heille antaa se mahdollisuus sekä isotteluun että vielä vauva-aikaan. Pienihän he vielä mun silmissä oikeasti ovat.

Siiri on jo pitkän aikaa ollut tenavista se, joka vähiten on maidon perään. Tosin yrittää kyllä tässäkin, mutta ei kuitenkaan tosissaan. Vähän siis Siiriäkin lapsettaa, toisista kun mallia pitää ottaa. Vaikka kyllä se Siirikin vielä imee, jos oikein sille päälle sattuu ja kaksi enemmän lasta ei satu olemaan paikalla.

Onhän tää ehkä vähän koomisen näköistä, kun lapseni ovat kuitenkin ihan hyvän kokoisia ja mä kun olen sieltä pienemmästä päästä oleva emo, niin lopputulos on vähän sanoisinko epäsuhdan näköinen tällä hetkellä. Tosin tuo kuvakulma tietty myös hieman huijaa.

Päätös on tehty

Johan siinä kestikin, mutta ei ole helppoa valita kolmesta täydellisen ihanasta ja kuitenkin niin erilaisesta lapsesta sitä, joka minua jää tänne kotiin viihdyttämään. Ei se ollut helppoa minullekaan, mutta tuolle mamille se vasta vaikeaa olikin. Mami on sanonut, että oli yksi elämän vaikeimmista, ellei vaikein, valinta. Meidän kaikkien päätöstä helpottaa kuitenkin se tieto, että myös kahdelle muulle on löytynyt kerrassaan upean tuntuinen koti, jossa molemmat lapseni varmasti tulevat olemaan erittäin onnellisia ja heistä kasvaa upeita kissoja. Lisäksi he tulevat saamaan paljon rakkautta ja huolenpitoa, mutta myös taastusti antavat sitä rakkautta ja hellyyttä sekä lukuisia ilonaiheita takaisin uusille omistajilleen.

Mutta siihen valintaan. Se on siinä: Viivi-Vimpula ja Säde-Sämpylä (Ritva-tädille kiitos kivasta Säteen "hellittely" nimi-ideasta!). Peput vastakkain kuin kaksi marjaa konsanaan.



Eli yhteenvetona, Redcheetah's Säde, osoite: sama kuin emolla.

Myös viikon 11 kuvakansio on perustettu ja sinne on viety erinäinen määrä taas kuvia viime viikon lopulta.