Meidän isukki

Kenellekään ei varmastikaan ole jäänyt epäselväksi aikaisemminkaan, kuinka ihana meidän isukki meidän mielestä on. Hän osaa juuri ne otteet, joita pikkukissa nimeltä Viivi ei voi mitenkään vastustaa. Tästä johtuen mä myös usein mamin mielestä suorastaan palvon isukkia niin ilmeillä kuin eleillänikin. No, näin varmasti on...

Huomaatko isukki, mä jumaloin sua, olet maailman kaikkeuden paras palvelija! Ja huomaahan kaikki muutkin, että isukki on mun - vain MUN! Kuules isukki, äläpäs tuijota sitä telkkua, mulla olis sulle vähän asiaa. Noin, nyt on paljon parempi, nyt saat minun jakamattoman huomioni (vai kuinka päin se menikään). Ja vielä lähemmäksi, kiitos! Noin, pusu leuanpäähän ihan kuin minä tykkään pusuista nenänpäähän. Ja kuin pisteenä i:n päälle, vähän hierontaa vielä pusun perään. Säteessäkin heräsi lopulta pieni mustispeikko kesken oman vilttinsä polkemisen. Mahtoi tytölle tulla mieleen, että jos ei hänkin muista riittävän usein osoittaa rakkauttaan, niin jääköhän hän vaille herkkutikun.. Olisit vaan pysynyt siellä vielä tovin, mulla on isukin kanssa vielä suukottelut kesken. Kun tuo mamikin on lupautunut pysymään tuolla kameran takana, niin isukki olis ollut ihan kokonaan mun.. No, annetaan nyt Säteellekin näytön vuoro. Hänellä on vähän erilainen lähestymistapa hellyyden osoitukseen. Säde ei ole ikinä ollut mikään sylikissa, mutta sen sijaan puskukissa on! Kun Sädettä taputtaa pepusta, alkaa armoton otsalohkon hinkkaaminen.
Tässä vaiheessa iski sitten mamiinkin jo mustis, isukilla on syli täynnä misuja ja hän vaan täällä kameran takana joutuu olemaan. Ei muuta kuin kamera sivuun ja samaan kasaan karvatassujen kanssa.

Mamin aputyttö

Meidän rodun edustajia on monesti kuvattu kaikessa touhussa mukana oleviksi. No, pitäähän se paikkansa. Olemme kovia osallistumaan ja antamaan oman panoksemme asioiden eteenpäin viemiseksi. Ihan aina palvelijat eivät vain käyttäisi kuulemma samoja sanoja kuvaamaan meidän osallistumista. Oman panoksen antamista saatetaan muuttaa myös muotoon "estaa palvelijaa tekemästä työtänsä". Auttamisesta voidaan käyttää myös termiä "hidastaminen" jne. Kiittämättömiksi noita palvelijoita voisi kyllä sanoa, eikö totta?

No, oli miten oli. Minä ja myös Säpsykin tykätään auttaa noita niin töissä kuin huvissakin. Mami on viime aikoina ollut poikkeuksellisen paljon koneella kotoa käsin ja ihan aina se ei ole ollut blogin päivittämistä tms. kuten näistä kuvista tarkkanäköisimmät saattavatkin sen päätellä ja eri toten siitä, että ei tämä meidän blogi nyt niin hirveän tiuhaan tahtiin ole tänä syksynä päivittynyt.

Siis asiaan (olenpas minä kova jaarittelemaan tänään), kyllä varmasti työntekokin luistaa paremmin, kun on tällainen teamplayer mukana tsemppaamassa - eikö teidänkin mielestänne? Kyllä se ajatus siitä alkaa luistamaan, kun vähän aikaa oikein mietit ja siinä samalla voit tietenkin myös vähän rapsutella minua.. Ai, tökkii enemmänkin. Kyllä mä voin tulla sulle korvaankin kuiskuttelemaan viisaita sanoja ja ideoita. Kato nyt, heti alkoi savu nousemaan korvista, minullakin. Onpas siellä kutiava paikka, et millään viitsis keskeyttää työntekoa ja keskittyä ihan oikeasti rapsuttelemaan minua. Kyllä se työasia odottaa... niinhän se mami sanoo, että ei ne sieltä minnekään katoa. Ai onkos sillä takarivin Säde-tytöllä jotain valittamista? Mitäs valtasit mun paikan takan edestä, kyllä mä vaihtoehtoislämmittäjän löydän (vaikkei mamille sitä tarviikaan kertoa, että on vain vaihtoehtoislämmittäjän roolissa...) Että toi mun emo aina osaa kääntää kaiken niin päin, että mä jään ikään kuin kakkoseksi. Ja mä kun luulin olevani oikeinkin ovela, kun ehdin valtaamaan emon paikan ensin. No, taitaa tuo emo kyllä vain teeskennellä mukamas voittajaa... Ei, nyt ei pahoja ajatuksia, nyt mä keskityn tästä nauttimiseen. Ja niin jäi työt tekemättä ja blogijuttu kirjoittamatta, sanoo sihteeri, joka huomasi jälleen kerran tulleensa kiedottua pikkutassujen ympärille..

Ruokakaappi

Taannoin eräässä vastakommentissa tuli viitattua meidän rutiineihin ruokailun suhteen tai siis täsmällisemmin ruuan pyytämisen suhteen. Oli mainintaa merkitsevistä katseista, söpöilystä jne. Mami lupasi yrittää kertoa asian myös kuvien välityksellä. Tässä eräänä viikonloppuna siihen tarjoituikin aika hyvä tilaisuus, joten menkööt tämän kerran ihan kuvien kera, vaikkei ne kaikki niin kamalan kauniita olekaan (varoitus: verta voi vähän näkyä... mutta ei suolenpätkiä kuitenkaan...).

Kaikki alkoi tästä. Meidän pappa antoi noille teeren paistia varten ja isukki sitten sitä huuhteli ennen sen jatkotyöstämistä. Sanotaan mitä sanotaan, mutta a) se oli iljettävän näköistä ja b) se haisi kammottavalle. Riista-väristämme huolimatta emme taida olla mitään riistansyöjiä. Toki se meitä kiinnosti ja nälkähän siitä potentiaalisesta ruokamahdollisuudesta tuli, mutta ei kiitos tuota. Joten, ei muuta kuin tuumasta toimeen. Jos toinen katsoo ja toinen niska kipeänä nöyristelee, niin saataisko vähän ruokaa? Ai ei auta vai? No, mites olis pienet mökötykset ja murjotukset? Ei toiminut sekään... entä ihan rehellisesti vihainen ja HYVIN merkitsevä sellainen katse? Säde, olisko sunkin vuoro kantaa kortes kekoon - kyllä se ruoka kuitenkin sulle maistuu, välillä liiankin hyvin...??? Ihan hyvä keimailu ja hellyysnapin painamisyritys. Mutta sorry vaan, ei tippunut mitään, joten ei auta. Apuaa... täällä nääntyy nälkään kaksi viatonta luontokappaletta!! Välihuomautuksena sanottakaan, että tässä vaiheessa sen teeren sydän ilmestyi pilkottuna meidän eteen. Kiitti vaan ihan hirveesti, se olikin tosi herkullista... juu, ei todellakaan! Meistä kumpikaan ei todellakaan suostunut edes maistamaan sitä. Syökää itse moskanne, tuumasimme vain. Niinpä, siellä sitä ruokaa olis. Niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. ps. huomasittehan joka kodin huoneentaulun?
ps2. jottei jää väärä kuva, niin kyllä me lopulta sitä ruokaa saatiin, mutta kyllä sen asian eteen tehtiin töitäkin!

Sinnikäs huiska

Pomppukone-Säde esitteli viimeksi oman lempihuiskansa. Minun lempileluni on ollut kautta aikain se tietty villieläinkuvioinen pitkä lelu, jonka sulat ovat karisseet jo monta kertaa matkan varrella. Meillä on niitä itse asiassa kaksi, mutta vain se eka on mulle ykkönen. Kakkoseen on pakko tyytyä, jos Säde on ehtinyt ekan napata.

No, meillä säilytetään naruleluja turvallisuussyistä laatikossa, joka avataan sitten aina vain silloin, kun joku palvelijoista on kotona. Kieltämättä, pari kertaa ollaan niiden narujen kanssa sotkeuduttu sillain, että ehkä tuo on ihan hyvä varotoimenpide.

Siis, laatikossa. Sieltä on sitten niitä leluja tosi kiva kaivaa ja kiskoa ulos. Oikeasti, se on aikas kivaa ja välillä vähän haastavaakin, kun ne jumittaa laatikon reunaan. Aika usein käy sitten niin, että siinä laatikosta poistuessa se naru kietoutuu mitä erilaisimmilla tavoilla mun ympärille. Yleisin on peppu/häntäosasto. Se on itse asiassa vielä aikamoinen takiainen sille päälle sattuessaan. Ei auttanut edes hyppy sohvan päälle. Kolinan säästelemän se vaan perässä tulee. Jos pientä niskalenkkiä eli pientä irtautumisyritystä. Olipas näppärää, nyt se roikkuu sekä hännässä että niskassa. Vähän vauhtia kehiin ja nurkan taakse. Siis, ei ole todellista, vieläkö se roikkuu perässä!!! Pieni loikka ilmaan ja jippii - mä pelastuin hännässä roikkuvalta hirviölelulta! Huh, olipa urakka, jotta nyt sitten pääsee keskittymään olennaiseen eli lelu suuhun, maukumista kehiin ja menoksi! Mielellään vielä lelu sitten lopuksi sängyn alle piiloon, josta se on hyvä yön pimeinä tunteina kaivaa esille ja alkaa leikki kera kilisevän kulkusen. Tämä tosin onnistuu harmillisen harvoin, kun noi haukkana keräävät iltaisin lelut talteen. Kuulemma pari kertaa yöllä kilinään heränneenä on opettanut...

Ja ihan vaan mami sitten kiusallaankin näyttää, miten Säde selviytyy asiasta. Kas, laitetaan ensin huiska Säteen ympärillen näin. Alle kymmenesosan sekuntti ja näin, huiska jää lattialle ja Säde juoksee vapaana omiin leikkeihinsä. Ja mitä tekee mami, nauraa hihittelee katketakseen, kuinka erilaisia me ollaankaan. Kiitti vaan mami ihan kamalasti, nyt kaikki pitää mua jotenkin kömpelönä, tyhmänä ja hitaana.

Pomppukone

Tarviiko näitä kuvia enempää selittää... muuta kuin se, että juu, ovat vähän epätarkkoja ja "sinne päin", mutta kun ei pysy perässä niin ei oikeasti pysy. Säde rakastaa siis höyhenhuiskaansa ja se saa aikaan tytössä huimia ilmalentoja, tässä vain murto-osan näytteitä niistä. Välillä on vaarassa niitä katti, leikittäjä, kuvaaja, kuin x-määrä tavaroitakin... minusta nyt puhumattakaan...

Joten Täti Monikan sanoja lainaten: On meillä hauska Säpsy, Tuo Säde tyttönen Kun Säde hyppää korkealle, On näky komea. Kas näin hyppää Säpsy Ja Säpsy hyppää näin, Ja näin hyppää Säpsy, Ja Säpsy hyppää näin.

Parit poseeraukset

Emme ole pitkään aikaan laittaneetkaan tänne mitään poseerauskuvia. Johtuisko siitä, että erityisesti minä en edes tykkää poseerata kameralla ja kenties vielä enemmän siitä, että ei tuo mami ole pahemmin heilunut edes kameran kanssa... No, mami tunsi suuren piston sydämessään ja on nyt sitten heilunut koko viikon kameran kanssa, joten uuttakin materiaalia on viimeinkin tulossa, mutta tähän hätään arkistoista löytyi kuitenkin muutama aika kiva, tosin jo vähän vanhentunut kuva. Mutta kyllä me edelleen näiltä olennoilta näytetään, vaikkei kuvat ihan tältä päivältä olekaan. Tältä vuodelta kuitenkin.

Me kaikki tykätään tästä mun poseerauskuvasta tosi paljon. Tätä kuvaa kun puolestaan katsoo nopeasti, niin voisi kuvitella vastaavaksi heijastuskuvaksi kuin äskeisenkin, eikö totta? Vaikkei sitä ikkunaa siis välissä olekaan. Säde puolestaan loisti kilpaa auringonsäteiden kanssa ulkoilleessaan.
Ensi kerralla sitten hieman tuoreempaa materiaalia. Nyt kaikille oikein ihanaista ja rentouttavaa viikonloppua!

Vakiintuneet - vai pinttyneet - tavat?

Jokaisessa kisukodissa on varmastikin niin palvelijoilla kuin kisuillakin vakiintuneita tapoja, jotka aina toteutuvat sen yhden ja saman kaavan kautta. Eikö totta? Meillä mami tässä iltana eräänä naureskeli meille, että onhan se totta, että totutulta polulta ei sovi poiketa, ettei vaan tule liian isoja ylläreitä. Ja mihinkäs hän tällä viittasi?

No, kerrotaan nyt sitten. Me tykätään Säpsyn kanssa mennä iltaisin heti hellimään ja moikkamaan isukkia ja mamia sänkyyn, kun he ovat sinne asettuneet. Ja aamuisin me tykätään tehdä sama myös heti, kun he heräävät. Tosin aamuisin me yleensä ollaan jo valmiiksi siellä heidän kanssaan nukkumassa. Mutta siis jos ei olla.

Meidän reittimme menee AINA näin ja tästä ei oikeasti ole ollut poikkeuksia:
- Minä: hyppään isukin puoleisesta reunasta sänkyä suoraan isukin tyynylle ja menen isukin pään ja sängyn päädyn välistä mamin rinnan päälle seisomaan ja poljen pari kertaa. Sen jälkeen käännyn ja poljen mamia vähän aikaa massusta ja sitten taas käännyt ympäri ja jatkan nenu mamin nenussa kiinni polkemista.
- Säpsy: hyppää aina isukin jalkopäästä sängylle ja kävelee isukin polvien päältä isukin ja mamin väliin ja suuntaan mamin oikeaan kainaloon. Kaatuu kyljelleen ja aloittaa mamin oikean rinnan/kyljen polkemisen ja katsoo palvoen minua.

Heti, kun minä olen polkenut tarpeeksi, hyppään mamin puoleisesta reunasta lattialle ja samoin, Säde hyppää heti mamin massun kautta vauhtia ottaen perässä. Näin me tehdään, sängyssä on varmasti jo urat näillä poluilla.

Näihin pohdintoihin ja julkistuksiin Säde voisi tuumata näiden kuvien perusteella, että entäs sitten? Onko vakiintuineissa tavoissa jotain pahaa? Säteen mielestä asia on selvästikin itsestään selvyyttä ja eipä tyttö jaksa sitä sen enempää pohtia, vaan vaipuu unten maille nauttien lämpötyynystä.

Koristeita joka lähtöön

Tässä viimeisten kuukausien aikana on tullut esille varsin selvästi se, että meidän mami tykkää meillä aina vaihdella sisustusta, välillä isommassa ja välillä pienemmässä mittakaavassa. Välillä siis muuttuu värimaailma, mutta välillä hän tyytyy siihen, että muutama purkki tai purnukka vaihtaa paikkaa. Me autamme tietenkin tässäkin hommassa mamia. Katsokaas, me kun olemme sellaisia liikkuvia sisustuselementtejä ja näin mami ei ikinä pääse kyllästymään, kun me vaihdamme niin usein paikkaa. Emmekö olekin kilttejä ja huomaavaisia?