Tipu TV – kanava 2:n tarjonta

Eli kuten luvattiin, nyt on vuorossa kakkoskanavan tarjontaa. Tähän liittyy myös kaksi muuta asiaa. Ensinnäkin se, että kuinka mamilta saadaan jäämään ensin pari sydämenlyöntiä välistä ja seuraavaksi kuinka mamin sydän saadaan hakkaamaan tuplavauhtia. Toiseksi sitten se, että saimme todella omakohtaisesti kokea sen, mitä tarkoittaa sananlasku tai vanhan kansan viisaus ”niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana”.

Kaikki alkoi siitä, kun meillä oli ollut sekä siivouspäivä että isukki oli käynyt iltapäivästä kotona. Sovitun mukaisesti isukki oli jättänyt meille terassinoven auki, koska mamin tuloon oli enää about 15 minuuttia. Siivoajat siinä välissä myös lähtivät pois. Noh, meillähän on tapana tulla mamia aina ovelle vastaan ja tällä kertaa häntä odotti tyhjä lattia. Ensi järkytyksestä toivuttuaan jäi sitten ne sydämenlyönnit välistä, kun meitä ei näkynyt ei saunassa, ei sängyssä, ei kaapissa, ei missään. Sitten tuli sen tuplavauhdin vuoro, kun ensi vilkaisulla mami ei nähnyt meitä terassillakaan. Siinä vaiheessa oli puhelin jo kädessä ja arvonta käynnissä, kuka saa ekat huudot (isukki vai siivoajat…). Viime hetkellä sitten Säde hypähti terassin sohvan takaa näkyville. Niin, mistä sitten oli kyse?

Mikä saa meidät näin vangittua, ette toisaalta emme tule mamia vastaan, emme reagoi kutsuihin ja tuijotamme vain tiiviisti terassinlasia?

Niin ja vielä yritämme survoa tassuakin terassipalkin välistä?

Kaiken takana on tipu-tirppana, hyvin epäonninen tai vaihtoehtoisesti hullunrohkea sellainen. Kivitaskulla on ollut pesä meidän terassin yläpuolella kattorakenteissa ja tämä kamikaze-tipu sitten päätti lähteä vähän turhan rohkeasti tutkimusmatkalle.

Siinä se sitten jöpötti meidän tassun ulottumattomissa, kiitos terassilasin. Sitä tuijotimme vuorollamme ja yhdessä, vierekkäin ja peräkkäin.

Järeämpiäkin aseita yritettiin ottaa käyttöön. Mutta tassu ei vaan millään mahtunut palkin alta, ei vaikka kuinka yritti venyttää ja vanuttaa.

Säde yritti jopa maanitella tipua selältään, mutta ei, tipu vaan tuijotti takaisin.

Kunnes pienen maanittelun jälkeen tipu alkoikin viipottaa pitkin lasin reunaa edes takaisin. Tässä kohtaan kuvaan astuu se ”niin lähellä, mutta kuitenkin….” Tunnelma on tiivis, kuva kertonee sen aika hyvin.

Tämän ohjelman kesto oli lopulta viisi tuntia, kunnes mami oli sitä mieltä, että nyt on jännitystä tullut riittämiin ja raastoi meidät julmasti sisälle. Jaksoimme mököttää asiasta about yhden sekunnin, kun molemmat kaaduimme nukkumaan ja seuraava aamuna jaksoimme hädin tuskin silmiä raottaa, kun noi lähtivät töihin. Se oli huisin jännä ohjelma. Tipu-tirppanan kohtaloa mami surkutteli, mutta luonto on luonto ja luonto hoitaa osansa, joko iloisesti tai surullisesti. Seuraavana päivänä tipusta ei enää näkynyt, mutta ei onneksi pihapiiristä myöskään höyhenkasaa. Toivotaan parasta ja sitä, että tipunen tulee vaikka ensi kesänä moikkaamaan meitä.