perjantai 28. lokakuuta 2011

Historian siipien havinaa

Mami on monesti harmitellut sitä, että hänen lapsuudestaan on kovin vähän valokuvia ja oikein erityisen vähän on kuvia hänen silloisista karvatassuistaan. Meidän mami on ehta maalaistyttö ja toki maatilalle hiirivahdit kuuluvat. Mamin eka kissa on ollut Janne-niminen poikakisu, josta ei itse asiassa ole yhtään kuvaa. Janne oli hyvin uskollinen palvelija ja kulki mamin mukana marjametsät ja kaikki.

Kissa isolla K:lla oli kuitenkin Miru. Miru oli pentuna "vahingossa" kiivennyt mamin koulureppuun naapurista ja ihan "vahingossa" muutti mamin luokse. Ensin saunaan, sitten navettaan. Miru oli pieni ja pippurinen, ihan kuin minäkin! Eli olen selvästi juuri se oikeanlainen kisuli meidän mamille. Tässä on Mirusta ja mamista kuva (Kiitos Helmille avusta kuvien käsittelyssä). Miru pisti komennukseen niin vasikat, lehmät kuin papan Huli-koirankin. Miru kävi ensin tarkistamassa Hulin ruokakupin ja otti mitä halusi, sitten vasta Huli söi. Miru otti Hulin unipaikalta juuri haluamansa nurkan ja Huli asettautui sitten jäljelle jäävään koloon. Jos Miru halusi, Miru nukkui Hulin kainalossa. Mutta annas olla, kun Huli lähti metsäreissulle, sitten se mukamas oli ärhennellyt ulkona Mirulle. Mukamas siis. Papan harmiksi Miru tykkäsi kantaa kotiin myös niin pupunpoikasia kuin oraviakin... Juu, ei kiva, varsinkin kun pappa oli se perheen metsästäjä, mutta minkäs Miru pedonvaistoilleen voi. Vasikatkin tottuivat onneksi pian pieneen vikkelään kisuliin, joka saattoi tulla viereen nukkumaan tai kantaa ovat pentunsa heinähäkkiin turvaan. Siinä oli vasikolla ihmettelemistä, että mistäs he nyt syö, kunnes mami pelasti niin kisulit kuin vasikatkin pinteestä. Kesäisin Miru kävi myös ojentamassa lehmiä pellolla, jos alkoivat liikaa kurkottelemaan mukamas vihreämpää ruohoa aidan alta liian pitkältä. Miru oli myös kaikkinensa kulmakunnan kuningatar, ihan kuin minäkin! Hän oli hyvin tarkka myös sulhasistaan ja eräänkin kerran sulhasia oli jonossa asti esittelemässä itseään Mirulle. Tosin varsin viriili Miru myös oli, sen verran jälkikasvua pääsi tulemaan. Jälkikasvusta on myös äärimmäisen vähän kuvia, tässä ihan muutama. Mirulla oli tapana heittäytyä selälleen rapsuteltavaksi, ihan kuin minullakin eli meillä on ollut hyvinkin paljon yhteneväisyyksiä. Lisäksi Miru totteli nimeään vain ja ainoastaan mamin kutsumana. Miru eli pitkän ja ilmeisen onnellisen elämän ja muutti pilven reunalle 17 vuoden iässä, käymättä kertaakaan eläinlääkärissä ja olematta kertaakaan sairas. Mami käy säännöllisesti mummolassa ollessamme Mirun haudalla ja Mirulla on ikuisesti suuri paikka mamin sydämessä. Ehkä minussa elää myös pieni Miru!

7 kommenttia:

Sirpa ja Kollo kirjoitti...

Suloinen Miru! :) Minulle kävi niin, että lapsuuden oman kissan lisäksi myös maalla lähiseudun kissat "tassuttivat" sydämeeni ja valloittivat minut. :)
Sirpa

Naukulan Mamma kirjoitti...

Ihania muistoja ja muisteluita! ♥

L-L kirjoitti...

Ihana juttu :). Minä olen myös maalaistalon kasvatti ja meillä oli navettakissoja.

Navettakissat olivat nykytietämykseni valossa valitettavan huonolla hoidolla (80-luku ja pohjoinen sijainti...).

Ensimmäinen sisälle saakka audienssin saanut kissa oli siskoni Ville joka oli perinteinen punatiikeri kolli.

Tämänkin jälkeen olen joka kerta erikseen anonut audienssin omille kateille vierailuja varten ;)

Lulun pentuaikana sillä oli seuraa samanikäisestä Topi-kissasta, mutta se jäi navetassa rehutrukin alle ja kuoli. Siinä vaiheessa tajusin, että vanhempieni suhtautuminen kissoihin oli muuttunut radikaalisti, sillä Topia muisteltiin pitkään ja hartaasti ja isälle oli tosi vaikea pala, että Topi oli nimenomaan jäänyt hänen ohjaaman koneen alle. Topin jälkeen päätettiin että kotiin otetaan toinen kollikissa ja se leikataan heti kun mahdollista.

Jerryn kanssa samaanaikaan tuli punatiikeri Arttu (punatiikeri on siskojeni ja äitini lempiväri kissoista puhuttaessa). Arttu ja Jerry olivat parhmaimmat mahdolliset kaverit, ja ne leikattiin suunnitelmien mukaan. Arttu ei kuitenkaan koskaan palannut ulkoilureissultaan kotiin joten Jerry on nyt ainokainen. Jerry asettunut taloksi nimenomaan sisälle ja alunperin navettakissaksi tullut mustapantteri on kotisohvan kaunistus.

Helmi kirjoitti...

Ai, Miru oli noin tomera kisuliini!

Minun muistoissani elää naapurin Miiru-kissa, joka muuten oli lähes Mirun näköinen. Mutta huomattavasti laiskempi yksilö. Erittäin omanarvontunteva ja ylväs. Ei juurikaan jaksanut kuunnella ihmisten höpinöitä. Otti vain vastaan alamaistensa silittelyt ja asteli sitten ylväänä matkoihinsa. Jättäen jälkeensä ihailevan hiljaisuuden.


Kiva oli kuulla Miru-kissan tarina!
Ja siinä samalla maminkin histuuriaa.

Minni kirjoitti...

Mainio Miru :) Pienen kisun sisällä voi asua niin iso persoona. Ilme kuvassakin sanoo, että se olen minä, joka määrään täällä!

Zepa kirjoitti...

<3 Kiitos! Ihana tarina!

Viivi kirjoitti...

Kiitos kaikille ihanista kommenteista!

Miru oli suuri kissa, monessakin suhteessa, ja oli kiva saada hänet nostettua tännekin!