Ruokakaappi

Taannoin eräässä vastakommentissa tuli viitattua meidän rutiineihin ruokailun suhteen tai siis täsmällisemmin ruuan pyytämisen suhteen. Oli mainintaa merkitsevistä katseista, söpöilystä jne. Mami lupasi yrittää kertoa asian myös kuvien välityksellä. Tässä eräänä viikonloppuna siihen tarjoituikin aika hyvä tilaisuus, joten menkööt tämän kerran ihan kuvien kera, vaikkei ne kaikki niin kamalan kauniita olekaan (varoitus: verta voi vähän näkyä... mutta ei suolenpätkiä kuitenkaan...).

Kaikki alkoi tästä. Meidän pappa antoi noille teeren paistia varten ja isukki sitten sitä huuhteli ennen sen jatkotyöstämistä. Sanotaan mitä sanotaan, mutta a) se oli iljettävän näköistä ja b) se haisi kammottavalle. Riista-väristämme huolimatta emme taida olla mitään riistansyöjiä. Toki se meitä kiinnosti ja nälkähän siitä potentiaalisesta ruokamahdollisuudesta tuli, mutta ei kiitos tuota. Joten, ei muuta kuin tuumasta toimeen. Jos toinen katsoo ja toinen niska kipeänä nöyristelee, niin saataisko vähän ruokaa? Ai ei auta vai? No, mites olis pienet mökötykset ja murjotukset? Ei toiminut sekään... entä ihan rehellisesti vihainen ja HYVIN merkitsevä sellainen katse? Säde, olisko sunkin vuoro kantaa kortes kekoon - kyllä se ruoka kuitenkin sulle maistuu, välillä liiankin hyvin...??? Ihan hyvä keimailu ja hellyysnapin painamisyritys. Mutta sorry vaan, ei tippunut mitään, joten ei auta. Apuaa... täällä nääntyy nälkään kaksi viatonta luontokappaletta!! Välihuomautuksena sanottakaan, että tässä vaiheessa sen teeren sydän ilmestyi pilkottuna meidän eteen. Kiitti vaan ihan hirveesti, se olikin tosi herkullista... juu, ei todellakaan! Meistä kumpikaan ei todellakaan suostunut edes maistamaan sitä. Syökää itse moskanne, tuumasimme vain. Niinpä, siellä sitä ruokaa olis. Niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. ps. huomasittehan joka kodin huoneentaulun?
ps2. jottei jää väärä kuva, niin kyllä me lopulta sitä ruokaa saatiin, mutta kyllä sen asian eteen tehtiin töitäkin!