Missä te ootte...

Niin, kyllähän se ikävä pääsi yllättämään, vaikkei sitä todellakaan haluta myöntää. Kai sitä vaan on niin tottunut jo tiettyihin tapoihin, paikkoihin ja tuoksuihin (sekä ihmisiin...), että ei sitä enää ilman niitä oikein osaa olla, vaikka ulkoisesti kaikki muuten olisikin loistavasti. Mulla oli mielessä suunnitelma, että mä olisin viestittänyt isukille ja mamille, että meillä on niin kova ikävä, että teidän on pakko tulla takaisin. No, suunnitelman osa 1 on meneillään tässä: vaanin ovelasti täällä piilossa hetkeä, jolloin tietokone vapautuu minun käyttööni: Jee - suunnitelman osa 2 pääsee käynnistymään, sain koneen käyttööni ja ei kun viestiä tekemään - otsa rypyssä - mutta kuitenkin. Uups... tuli eteen pari pientä ongelmaa... tuota, missäs se mun sihteeri onkaan? Ai niin, sitähän mä tässä tulin pyytämään takaisin. Himputti, miten tää kone oikeasti toimii? Niin joo, onhan tässä se toinenkin pieni ongelma... mihinkäs minä sen viestini lähetän? Pullopostia on vähän vaikea tästä koneelta laittaa. On tää vaikeaa, kaikkea sitä joutuu kokemaan. Jos pienet päikkärit ottaisi ja yrittäisi sitten uudemman kerran, jos se osoitepuoli sitten selkiäisi. Unet kirkastivat ajatuksia kummasti ja päätinkin, että ikäväni sijasta kerron isukille ja mamille heidän palattuaan tosiasiat: me ei kuulkaas olla mitään leluja, jotka voi laittaa takaisin laatikkoon ja viedä pois/hoitoon silloin, kun itsellä on muuta tekemistä!!!! Eiköhän se asia nyt perille mennyt? Eipä sillä, mieluusti kyllä aina välistä menisin testaamaan Ritva-tädille sitä ihanaa kiipeilypuuta ja muutenkin.

Kyllä se Sädekin ainakin kerran päivässä kävi kurkkaamassa ikkunasta, että joko ne tulis, jotta varmasti ehtisivät nähdä, kuinka hienosti sen peppu nousee ja kuinka hienoja kutsuhuutoja Säde osaa juoksunsa aikana esittää. No, nyt on kaikki taas ennallaan, tosin koti- ja mielenrauhaa järkytti pahemman kerran isukin ja mamin lomakuvat - niillä on ollut lomakissa! Tästä taas enemmän ensi kerralla.

Kiitos kaikille myös hyvän uuden vuoden toivotuksista ja blogikommenteista, olipa ihana, kun kamutkaan eivät olleet meitä unohtaneet!