maanantai 16. helmikuuta 2009

Kun hätä on suurin...

Kaikki rakkaat henkisiskoni, te varmasti tiedätte tämän tunteen ja tuskan. Kun kukaan ei tule auttamaan, ei vaikka kuinka yrittäisi vinkata, mistä on puute. Ei tunnu auttavan sekään, vaikka kehiin heittäisi kaikista suloisimman ja viehkoimman kiehnäyksen lattialla: Sitä yrittää kaikkensa ensin omin voimin. Oven pielet ja nurkat on kaikki testattava, josko joku vastaisi kutsuhuutoon ja tarpeeseen.
Ja kun ei mistään tunnu tulevan apua, niin pitää ottaa jo äärimmäisiä keinoja käyttöön. Mopinvarsi, et sä millään vois vähän auttaa mua mun hädässä? Mä en paljoa pyydä, mä tässä ihan sua halaten anelen. Mutta onneksi, kun se hätä on kaikista suurin, onneksi pika-apukin on nykyään kuitenkin lähellä. Ja ei se auttaminen ainakaan yrittämisestä ja ilmeistä kiinni jää! Isukki tosin ei ollut kovin innostunut siitä, että hesarin lukeminen muodostui vähän hankalaksi.

Mutta vaikka kuinka se tenava yrittää ja yrittää, niin ei siitä oikein mitään meinaa tulla ja mulla käy aika pitkäksi.. Sinällään pakko on todeta, että noi sai hyvät naurut hokatessaan, että noin pitkäjännitteisesti Säde ei ole ikinä mihinkään muuhun jaksanut keskittyä. Tässä tenava olis viihtynyt vaikka kuinka kauan! Outo tyyppi... olemme enemmän ja enemmän vakuuttuneita siitä, että ne elämän ekat viikot Sisu-identiteetillä tekivät sen, että Säteessä on hitunen sitä Sisua edelleenkin. Suosittelen lämpimästi kaikille sisarille tällaistä omaa pientä kotiapua...

1 kommentti:

Fanni Nöppönen kirjoitti...

Hih, vautsi et oli taas teidän palvelusväki osannu ottaa hyvvii kuvvii! Meilläkin jo (kauhulla) odotetaan, et millon Tiitille tulee tuollanen fiilis! :)