Vakiintuneet - vai pinttyneet - tavat?

Jokaisessa kisukodissa on varmastikin niin palvelijoilla kuin kisuillakin vakiintuneita tapoja, jotka aina toteutuvat sen yhden ja saman kaavan kautta. Eikö totta? Meillä mami tässä iltana eräänä naureskeli meille, että onhan se totta, että totutulta polulta ei sovi poiketa, ettei vaan tule liian isoja ylläreitä. Ja mihinkäs hän tällä viittasi?

No, kerrotaan nyt sitten. Me tykätään Säpsyn kanssa mennä iltaisin heti hellimään ja moikkamaan isukkia ja mamia sänkyyn, kun he ovat sinne asettuneet. Ja aamuisin me tykätään tehdä sama myös heti, kun he heräävät. Tosin aamuisin me yleensä ollaan jo valmiiksi siellä heidän kanssaan nukkumassa. Mutta siis jos ei olla.

Meidän reittimme menee AINA näin ja tästä ei oikeasti ole ollut poikkeuksia:
- Minä: hyppään isukin puoleisesta reunasta sänkyä suoraan isukin tyynylle ja menen isukin pään ja sängyn päädyn välistä mamin rinnan päälle seisomaan ja poljen pari kertaa. Sen jälkeen käännyn ja poljen mamia vähän aikaa massusta ja sitten taas käännyt ympäri ja jatkan nenu mamin nenussa kiinni polkemista.
- Säpsy: hyppää aina isukin jalkopäästä sängylle ja kävelee isukin polvien päältä isukin ja mamin väliin ja suuntaan mamin oikeaan kainaloon. Kaatuu kyljelleen ja aloittaa mamin oikean rinnan/kyljen polkemisen ja katsoo palvoen minua.

Heti, kun minä olen polkenut tarpeeksi, hyppään mamin puoleisesta reunasta lattialle ja samoin, Säde hyppää heti mamin massun kautta vauhtia ottaen perässä. Näin me tehdään, sängyssä on varmasti jo urat näillä poluilla.

Näihin pohdintoihin ja julkistuksiin Säde voisi tuumata näiden kuvien perusteella, että entäs sitten? Onko vakiintuineissa tavoissa jotain pahaa? Säteen mielestä asia on selvästikin itsestään selvyyttä ja eipä tyttö jaksa sitä sen enempää pohtia, vaan vaipuu unten maille nauttien lämpötyynystä.