Hei vaan kaikille ja isosti kiitoksia kaikista onnitteluista myös minulta. Mamin höpinät (vähän outoja ne kyllä olikin...) saa taas siirtyä syrjään ja mä palaan paikalleni. Yllä on perheemme unihetki tältä aamulta, aika kiva kisukasa, vai mitä? Nyt maltoin hetkeksi jättää lapset pesään yksinään nukkumaan. Tosin koko ajan kuuntelen, mitä tapahtuu ja onko tarvetta käydä kurkkaamassa. Minä olen siis mami, tunne on aika hieno, tosin on siinä kovasti huoltakin. Mutta ylpeä olen lapsistani (ja lasteni isän osuudesta!).
Siitä synnytyksestä... haluaisin oikaista pari juttua. Ensinnäkin se, että kuka tässä sen koko odottamisen ja kantamisen hoiti??? Mami luulee, että se oli pitkällistä ja tuskastuttavaa vain hänelle. Just joo, olis itte hoitanut itselleen samassa suhteessa lisäpainoa ja tullut vasta sitten kommentoimaan. Sit se noiden pesähössötys, ihan mahdotonta. Mähän oli jo aikoja sitten päättänyt, että minun lapseni syntyvät isukin peitolle tai isukin peiton alle, molemmat kävivät mielessä. Tiistai-iltana yritinkin vaivihkaa kadota takavasemmalle, mutta pahus soikoon, kun mami kuuli mun rapsuttelun isukin peiton päältä ja kiikutti mut saman tien saunaan. Ihan epäreilua peliä! Ihan viime hetkillä yritin vielä viimeistä iskua ja mamin silmän välttäessä livahdin ihan h-hetkellä vielä kohti isukin peittoa, mutta taas jäin kiinni. Tosin siinä vaiheessa oli jo vähän kiire, sillä esikoisen jalat näkyivät jo... Eli meinas käydä nolosti niin, että punainen poitsu olis pudonnut käytävän lattialle. Tässä kohtaa täytyy kyllä antaa lisäpisteitä mamin nopealle reagoinnille.
Mitä sitten tulee tuohon ns. armottomaan valittamiseen...? Onko se jotenkin armotonta, jos noin joka kolmas minuutti kuitenkin kävin pesemässä mamin naaman? Ja jos synnyttävän äidin tahtoa ei noudateta pesän suhteen, niin vähemmästäkin alkaa marmatus. Oli muuten herttaista katsoa, kuinka mami nukkui puoli tuntia kodinhoitohuoneen lattialla ennen kuin aloin tuon nuolemis- ja kommentoimissession. Siihen se mami yritti pötkähtää kesken synnytyksenkin, mutta onneksi nousi nopeasti, kun kävin hakemassa hänet juuri ennen toisen syntymistä.
Itse h-hetket meni vähän niin kuin sumussa. Sen muistan, että Pacoa tuli manattua pariin otteeseen. Kyllä ne isät vaan pääsee helpolla, käydään vain nauttimassa ja muut saa tehdä kaiken työn, ja työtä siinä olikin. Eka tuli ihan jees, mutta sitten ne kaksi seuraavaa pistivät kilpajuoksun pystyyn ja tahtoivat tulla samalla kertaa. Siinä piti sitten harrastaa pientä kohdunsisäistä organisoimista, jotta sain ne nätisti jonooon. Tietty olihan se ekan tupsahtaminen vähän hämmentävää.. varsinkin, kun poitsu oli aikas vaisu. Onneksi joku sisäinen ääni kertoi, että nuoleminen ja kuonolla tökkiminen saattais auttaa ja niin vain auttoikin. Seuraavat kaksi olivatkin sen verran vikkeliä, että meinasivat karata ihan nuolemattakin.
Ainiin, siitä istukasta piti sanomani. Yäk... jos kerta mami ei sitä syönyt, niin miksi munkaan olisi pitänyt se syödä??? Ja mitä tulee napanuoriin, niin joku ilmeisestikin unohti kertoa synnytysvalmennuksensa jälkeen, että se olis pitänyt purra poikki. Toisaalta pitihän mamille jotain hommaa tässä jättää, muuten olis vallan tylsistynyt.
Nyt siis kohti uusia haasteita, kuten kasvatusongelmia. Sitä en muuten ymmärrä, miksi ihmeessä isukki tai mami käy kaksi kertaa päivässä nappaamassa lapseni johonkin laitteeseen. Himputti, eivätkö ne luota minuun kykyihini, häh?
Mami pyysi myös kauniisti, joska saatais lähikuvat lapsista. Harkitsen vielä sitä... Mutta hei, nyt pitää mennä katsomaan, että kaikki varmasti hengittävät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti